Tuulimunasta vauvaksi


Lapsi ja raskaus ovat kyllä valtavia ihmeitä. Niin moni asia voi mennä pieleen ihan alkuhetkistä alkaen. Siihen nähden onkin käsittämätöntä kuinka kumminkin tässä maailmassa on niin paljon ihmisiä, kaikki erilaisia, mutta arvokkaita. Useamman keskenmenon kokeneena, vuoden alussa ollut ultra ei yllättänyt. Lääkäri totesi näkevänsä vain tyhjän pussin ilman alkiota, ilman sykettä. Tietenkin. Tiesin. Ei todellakaan kannattanut iloita pelkästä kahdesta viivasta.

Tänään lasten katsoessa aamun lastenohjelmia, törmäsin netissä ensimmäisenä Potilaan Lääkärilehdessä olleeseen artikkeliin Syntymättömän kuolema. Oli pakko lukea artikkeli heti. Huokailin itsekseni samalla toistuvasti: niin tuttua, niin tuttua ja kuinka tärkeä aihe tämä onkaan kirjoitettavaksi myös lääkärilehdessä. 

Lääkärit, sairaanhoitajat ja neuvolan terveydenhoitajat ovat valtavan suuressa roolissa myös keskenmenoista toipuessa. Vähättely pitkittää toipumisprosessia ja omien tunteiden käsittelyä. Kun muutkaan eivät anna lupaa surra, yrittää itsekin kieltää itseään suremasta surun ja ikävän kasvaessa samalla jättimäisiksi palasiksi, jotka estävät hengittämästä ja elämästä elämää eteenpäin.

Iltapäivän kirjastoreissulla lasten rynnätessä lukemaan lastenkirjoja ja leikkimään, hain taas Kaksplussan sekä Vauva- ja Meidän perhe -lehdet luettavaksi. Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi artikkeliin "Iso K - tee siitä numero". Suosittelen lukemaan myös tämän artikkelin. Vaikka keskenmenoja - etenkin niitä varhaisia - on jopa neljäsosa todetuista raskauksista, niiden sattuminen omalle kohdalle voi todellakin olla suuri suru ja tragedia.




Toiset haluavat puhua siitä paljon, toiset vaieta kokonaan. Moni tuntee syyllisyyttä ja pitää itseään vajaana, rikkinäisenä. Niin minäkin. Esikoisen syntymän jälkeen minua tutkittiin ja tutkittiin ja löydettiin lopulta yksi riskitekijä, joka nostaa mm. raskausmyrkytyksen, maksaongelmien, veritulpan, ennenaikaisuuden, kohtukuoleman ja keskenmenon riskiä. Silloin diagnoosi iski lujaa. Oli jokin selitys, muttei se liikoja elämälle luvannut.

Osasin siis varautua ongelmiin, mutta silti esikoisen jälkeen seuraava raskaus ongelmineen yllätti ja veti maton jalkojen alta. Sama toistui useita kertoja. En puhunut siitä silloin. Aihe oli liian arka, liian tuore. Jälkeen päin olen puhunut ja kirjoittanut senkin edestä. Mielestäni näistä täytyy puhua. Ihmiset eivät osaa aina suhtautua empaattisesti, eivät osaa rohkaista oikeilla sanoilla, eivätkä anna tilaa surulle, kun eivät ymmärrä miten voi surra jotain mitä ei melkein ollutkaan. Ei minulla ollut eikä ole mitään hävettävää. En olisi voinut tehdä mitään toisin enkä ole ihmisenä tai äitinä/naisena sen huonompi tai vähemmän arvokas.

Vaikka olen pitänyt ihmiselämää ihmeenä ennenkin, sai ihme ihan uuden merkityksen esikoisen syntyessä. Samoin toista lasta toivoessa. Pitkän odotuksen jälkeen meillä kumminkin oli kaksi lasta. Annoimme luvan samalla myös heti kolmannelle. Ei olisi ollenkaan varmaa kasvaisiko meidän perhe koskaan siltikään. Ostin laatikollisen raskaustestejä. Ne näyttivät viikko toisensa jälkeen negatiivista, mutta ei se nyt mikään ihme ollutkaan. 

Eurovaaliehdokkuuteni aikaan otimme käyttöön ehkäisyn. Ei kiitos keskenmenokierrettä vaaleihin. En jaksaisi sitä. Olin ollut pitkään onnellinen ja tasapainoinen. Onnellinen tasaisesta arjesta ja kahdesta terveestä lapsesta ja vaikka lapset olivat kotihoidossa, minulla oli energiaa tehdä muutakin. Jaksoin. Se oli aivan valtavan ihana ja energinen tunne.

Tämän vuoden helmikuussa, ystävänpäivänä, kaivoin laatikon perältä viimeisen halpisraskaustestin. Sillä olishan niiden pitänyt jo alkaa. Testiin piirtyi hyvin äkkiä kaksi tummaa viivaa. Raskaus. Seitsemäs raskaus. Lähetin puolisolle ystävänäpäiväylläriviestin. Puoliso vaikutti onnelliselta. Itse en ollut niinkään varma.  Olin kyllä iloinen kahdesta viivasta, siitä että voisimme saada kolmannen lapsen. Mutta. Tällä historialla usko siihen ei ole vahva. Toisaalta viimeisin raskauteni päättyi täysiaikaiseen vauvaan, ei niin kävisi toista kertaa perättäin. Eikä varsinkaan niin pienellä ikäerolla. Keskenmeno se kumminkin olisi. Ei kannata vielä hihkua onnesta. Yritin hillitä puolisonkin onnea - ja varmaan siinä "onnistuinkin". Aloitin kumminkin lääkkeet heti samana päivänä varmuuden vuoksi.

Varasin heti ajan varhaisultraan. Minulla kun on ollut myös kohdunulkoinen raskaus, niin on hyvä varmistaa jo ajoissa, että jos jokin kasvaa, se kasvaa oikeassa paikkaa eikä aiheuta lisäongelmia tuhoamalla esim. munanjohtimet. Sain ajan ja ennen pitkää olimme ensimmäisessä ultrassa. Pelkäsin. Pelkäsin että sykettä ei löydy. Että pikkuinen kasvaa kohdun ulkopuolella tai että sieltä paljastuu tuulimuna.

Ja siinä se sitten oli. Musta möykky ruudulla. Ei alkiota, ei sykettä. Tyhjä pussi vain. Niitä verenohennuslääkkeitä ei kuulemma kannata aloittaa. Mitäpä sitä turhaan tuulimunaraskauteen.

Tyhjennykseenkään en halunnut. Pieleen on nekin kerrat menneet. Halusin odottaa, jotta raskaus menisi itsekseen kesken, mutta päätin silti jatkaa lääkitystä. Siirsin ultraakin parin viikon päähän, jotta "luonnolliselle" keskenmenolle jäisi aikaa. Ja kalenteriin raivasin ultran jälkeen useamman tyhjän päivän, jotta ei tarvitsisi mahdollisen tyhjennyksen  jälkeen perua vaalitilaisuuksia. Sitä enenn jos menisi kesken, niin... noh, niin. Sitten menisi ja jäisin/lähtisin silloin pois tilaisuuksista - tarvittaessa vaikka ambulanssilla.

Vaan ei se mennyt itsekseen kesken. Huonoihin uutisiin ja tyhjennykseen valmistautuneena menin seuraavaan ultraan. Hämmennys oli suuri, kun tällä kertaa ruudulla näkyikin viikkoja vastaava pikkuinen, jonka sydän pumppasi verta tasaiseen tahtiin. Uskomatonta. Siitä alkoi vasta meidän vauvan odotus. Vauvan, jolle esikoienn antoi nimen B-vauva. (Olisi toivonut kaksosia: Y-vauvaa ja B-vauvaa, mutta on jo tottunut ajatukseen yhdestä vauvasta.)

Vieläkin tämä raskaus tuntuu ihmeeltä. Ja vaikken keväällä ehtinyt pelätä keskenmenoja vaan nautein lapsista, vaaleista ja hiukan salaa raskaudestakin, on peloille nyt ollut aikaa. Toisaalta tiedän, että asiat voivat mennä riittävän hyvin. Toisaalta, tuntuu niin käsittämättömältä että saisimme toisen täysiaikaisen raskauden ja terveen vauvan näin pian tai ylipäätään kolmannen elävän ja terven lapsen. Sen ajattelemin on välillä niin epätodellista, etten vain millään ymmärrä tätä kaikkea.

Ja silti samalla olen niin onnellinen. Meidän ihmevauva. Meidän ystävänpäivä yllärimme. Kunpa kaikki muutkin keskenmenon kokeneet tai lapsettomuudesta kärsivät saisivat kokea saman ihmeen. Ja kunpa nekin, jotka eivät lapsettomuutta tai keskenmenoja ole kokeneet, ymmärtäisivät sen saman elämän ihmeellisyyden ja antaisivat tilaa muiden surulle.

"Sinä Elämä, annoit minulle tämän tehtävän.
Enkä minä rohjennut siitä kieltäytyä."
- Eeva-Liisa Kantola -

Kommentit

  1. Voi mikä tarina. Voimia sinne, ja mielentyyneyttä.

    Mä koin itse tosi voimakkaan negatiivisesti sen, miten Kätilöopistolla keskenmenoihin suhtauduttiin. Ensimmäinen näkyi vasta ultrassa, jossa oli noin 6 viikkoa vanha alkio, sykettä vailla. Hoitaja meni lukkoon, lääkäri oli itse paksuna ja kauhean tyly: saisin tulla kaavintaan seuraavalla viikolla tai ottaa lääkkeet ja vuotaa verta koko viikonlopun. Se, että seuraavana päivänä piti olla omien hääjuhlien ja maanantaina lähtö häämatkalle, ei lääkäriä todellakaan kiinnostanut.

    Päivystysosastolla venyttiin jotenkin ottamaan mut samana iltana kaavintaan, mistä olen ikuisesti kiitollinen. Leikkaussalissa oli hoitajaporukka ja lääkäri, joiden elämänilo, myötäeläminen ja empatiakyvyt olivat ihan hurjan merkityksellisiä.

    Silti, toisen keskenmenon hoito Kättärin päivystyksessä oli jälleen kylmää, piittaamatonta ja kaiken huipuksi jäi sellainen olo, että en saa kaikkea sitä tietoa, jota olisin tarvinnut voidakseni asennoitua tilanteeseen (lääkäri kai ajatteli rypäleraskauden mahdollisuutta, mutta ei voinut sitä sanoa, joten mulle jäi vain kuva jostain aivan kauheasta mahdollisuudesta. Olin viittä vaille hysteerinen, mutta rauhoituin, kun sain itse puhelimella googlattua, mistä on kyse.)

    Äh, anteeksi, että tuli vuodatus. Olen vain jotenkin niin häkeltynyt siitä, miten skitsofreeninen kuva tuosta yhdestä paikasta tuli - ja miten, vaikka kohtasin niin ihaniakin ihmisiä siellä, paha mieli koko sanasta nykyään tulee.

    Eihän minua kauheasti kiinnosta, onko hoitohenkilökunnalle keskenmenoni arkipäivää. MINULLE se ei sitä onneksi ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai sullakin on ollut kaksi keskenmenoa.. :( Ja ikävältä tosiaan kuulostaa tuo tapahtuma kommentteineen ja suhtautumisineen - etenkin lääkärin osalta. Onneksi päivystysosasto otti sinut paremmin huomioon.

      Minulla on taas siitä ensimmäisestä keskenmenosta, joka oli kohdunulkoinen kuten arvelin, ehkä ne huonoimmat kokemukset. Ja nimenomaan kun jouduin päivystyspolin kautta mennä. Eivät uskoneet, sain vain odottaa odottaa kuus tuntia (esikoinen mukana kun ei ollut hoitopaikkaa/hoitajaa). Sitten todettiin vain testillä "joo, olet raskaana". Ja kokeiltiin mahaa. " Et sinä kipeä ole, ei tämä ole kohdunulkoinen. "Eikä meillä täällä ole ultraa tai mahdollisuutta katsoa. Ei noilla viikoilla mitään näkyisi muutenkaan." Kyse oys:sta, paikasta jossa on kyllä ultralaitteita - ja kyllä rv 7+ näkyy jos on näkyäkseen.

      Ja ai hitto kuinka väärässä tuo nainen olikaan! Olin ihan sairaan kipee ja tärisin, olin vetänyt purkillisen (no ainakin todella monta) särkylääkettä. Onneksi pääsin seuraavana aamuna omalle lääkärille äitipolille, joka totesi minun olevan oikeassa ja varasi leikkausajan.

      Oletko muuten Liina jättänyt palautetta kohtelusta/ kokemuksista?

      Ja kiitos, että vuodatit. Halaus <3

      Poista
  2. Kiitos kun jaoit tarinasi! On kyllä kunnon ystävänpäivä ylläri <3

    Minulla on ensimmäinen raskaus mennyt kesken rv 12 viikolla. Eniten on varmasti jäänyt kaivelemaan sairaalan henkilökunnan ikävä käytös. Kuinka en olisi saanut surra, tunsin että ikääni myös arvioitiin, vihjailtiin kuinka vahinkoraskauden oli hyvä näin käydä. Ei ollut meille vahinko. Puoli vuotta suunniteltu, odotettu ja toivottu. Miestäni ei huomioitu ollenkaan, vaikka myös hänellä oli surua. Sitten tuli sairaalassa yövuoroon mieshoitaja. Ensimmäinen ajatus, että en halua tämän kaiken keskelle vielä miehen minua hoitamaan, joka ei varmasti ymmärrä miltä minusta tuntuu, kun ei naisetkaan tunnu ymmärtävän. Onneksi en kieltäytynyt. Aivan mahtava hoitaja. Osasi olla tukena ja antaa surra. Lohdutti ja kuunteli. Ja mikä parasta osasi myös antaa lohduttavia sanoja miehelleni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos marru ja halaus myös sinulle <3

      Minusta tuntuu, että ensimmäisen raskauden ja synnytyksen ongelmien ja taustani takia, minuun iästäni huolimatta, suhtaudutiin paremmin kuin miten samat henkilöt olisivat suhtautuneet minuun ensikertalaisena tai ilman ongelmataustaa. Siis lukuunottamatta tuota päivystyspolireissua. Hoitohenkilöstön osalta koen, että minut on otettu hyvin huomioon ja aidosti otettu osaa suruun.

      Puolison kanssa puhuttiin ja surtiin - kun oltiin juuri toisen raskauden alussa muurit auki ja puhuttua ensimmäisen kerran keskosuudesta kunnolla. Ja ihana, että teille on sattunut sellainenkin henkilö, joka on ottanut puolison huomioon. Luulen, että meillä se on jäänyt aika vähälle.

      Poista
  3. Upea kirjoitus.

    En voi kuin ihailla jaksamistasi, omalla kohdallani kun se meinasi murentua siihen ensimmäiseen takaiskuun. Ennen tyttöjä odotin vauvaa, ja raskausviikkoja oli kasassa 11. Elettiin lauantaita, ja maanantaina edessä olisi ollut niskapoimu-ultra. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräsin koviin kipuihin ja voimakkaaseen verenvuotoon. Hakeuduin tietysti hetimmiten vastaanotolle, ja siellä todettiin, että keskenhän se raskaus oli mennyt.

    Toki sen tuossa vaiheessa jo olin tajunnut, mutta silti, tuntui kamalalta. Vielä kamalammalta tuntui, kun paikalla ollut hoitohenkilökunnan jäsen totesi, että "Vähänhän tämä on kyllä harmi." Tarkoitus oli varmaan jollain tavalla lohduttaa, mutta en osannut ajatella asiaa siten - päinvastoin musta tuntui, että kokemaani vähäteltiin. Eräs sukulainen totesi myös (ajattelemattomuuttaan varmaankin) että "Kylläpä on hyvä." En voi sanoa, että olisi todellakaan tuntunut hyvältä. Samoihin aikoihin suvussa saatiin tieto serkkuni raskaudesta ja siitä sitten iloittiin... totta kai onnittelin häntä itsekin, sisimpäni tosin itki; en ymmärtänyt, miksi mun on päivästä toiseen kuunneltava toisen ihania raskausuutisia, kun olin itse kahta päivää aiemmin menettänyt vauvani.

    Kului vuosi, jonka jälkeen asian käsittely alkoi onnistua. Eräs ystäväni sattui kysymään jotain aiheeseen liittyvää, jolloin minä purskahdin itkuun ja kerroin tapahtuneesta. Siitä kai se sitten lähti, puhumisesta, ja siitä, että oli kuuntelija.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pikkukankaan Janni ja halaus myös sinulle <3

      Ja juurikin tuollaiset "vähän tämä on harmi" -kommentit ovat kyllä suoraa vähättelyä. Toki on varmasti ihmisiä, joille keskenmenot (etenkin varhaisemmat) menevä ohi lähes olankohautuksella, mutta uskallan väittää että aika harvassa on oikeasti tällaiset ihmiset. (Edes silloin kun raskaus olisi ollut oikeasti vahinko.)

      Ja kyllähän myös ne ns. hyvää tarkoittavat kommentit "uutta putkeen" "olet nuori, ennätät vielä", jne, satuttavat ja paljon. Kun ei se ole sama vauva. Eikä sitä tiedä saako lasta vaikka olisikin nuori. Toisilla se lapsettomuus hoitoineen (ja keskenmenoineen) alkaa jo parikymppisenä - ja tulos voi olla että lasta ei ole 30 vuodenkaan päästä. :(

      Ja voin hyvin kuvitella tuon tunteen, kun sukulainen sitten saakin sen vauvan ja raskauden. Niin tuttua. Ja kyllä, itse olin kyllä täynnä kateutta ja vihaakin - joskin ei se ollut tarkoitettu henkilökohtaiseksi ketään kohtaan. Mutta sisälläni kiehui. Itse asiassa olen ollut (ja kai ihan pikkaisen vieläkin) kade omille vanhemmilleni, jotka ovat saaneet viisi tervettä ja täysaikaista lasta ilman ongelmia, ilman keskenmenoja ja vieläpä suunnitellusti. Tässä kohtaa jo minun ja omien vanhempieni välillä on aukko, jota en usko kurovani umpeen ikinä. (Tosin ei nämä ainoita syitä ole.) En ole pystynyt koskaan puhumaan mistään henkilökohtaisesta. En edes vanhemmuuteen liittyvistä jutuista. Keskenmenoista ja keskosuudestakin olen lähinnä ohimennen maininnut, mutta kirjoittanut vasin avoimesti blogia. Täältä saa kaikki lukea ajatuksiani, kun en niistä muuten osaa puhua sukulaisten kanssa. Ystäviä ja vertaistukea olen onneksi löytänyt, jonka kanssa on saanut jakaa ne ikävätkin tunteet.

      Ihana, että sinäkin olet löytänyt ystävän jolle olet pystynyt puhumaan, jonkun jolle oli helppo puhua, jonkun, joka oikeasti kuunteli <3

      Poista
  4. Joskus se Elämä yllättää! Minulla oli keskenmenon jälkeinen raskaus pahasti uudelta keskenmenolta näyttävä, olimme ulkomailla vielä silloin ja kuin ihmeen kaupalla en millekään viidakkolääkärille lähtenyt lääkkeitä hakemaan. Kotomaassa ultrattiin vielä ennen kaavintaa (minulla ei ensimmäinenkään keskenmeno tyhjentänyt itsestään ilman kaavintaa, kokonaan) ja löytyi ponnekas ihmisenalku "kaksiossa", diagnoosina kaksosraskaus josta toinen ei selvinnyt alkua pidemmälle, mutta toinen on nyt kesällä ripille päässyt neitokaisemme <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kupla, ihana että teitä odotti matkan jälkeen kumminkin myös hyviä uutisia <3 Miltä sinusta on tuntunut tai tuntui silloin kuulla, että oletkin odottanut kaksosia, joista toinen meni kesken?

      Poista
  5. Minulla myös ensimmäisestä raskaudesta syntyi vain puolikas "kaksosista", varhaisultrassa näkyi sekä tyhjä pussi että onneksi myös se sykkivä sydän. Kaikkea hyvää "B-vauvan" odotukseen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos TuuliaK! :) Entä miltä sinusta on tuntunut tuo "puolikas kaksosista"?

      Poista
  6. Ihana ystävänpäivä ylläri.♥
    Ja todella hyvä kirjoitus.

    VastaaPoista
  7. Kiitos Terhi. Niin on. Ihanasti potkii (ja porautuu alapäähän) nytkin <3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit