Pieniin päin

Kaksin asioilla.

Rakkaus on jännä. Siis juuri se tunne, joka tekee järkeilystä järjetöntä. Ei auta vaikka päättää ettei nyt. Eikä auta päättää ettei täältä. Se tunne saattaa salakavalasti hiipiä ja lennellä perhosina vatsaan jonkun toisen kääntäessä pään. Tai toisen katseesta. Katseesta, joka tuntuu porautuvan tuikkivine silmineen suoraan sieluun. Se saattaa olla se täysin idiootti kommentti, joka saa haluamaan samaa idiotismia. Kuten nyt niitä yhteisiä lapsia, vaikkei ole koskaan aikaisemmin edes puhunut tyypille. "Sun vuoro vahtia meidän lapsia tänä viikonloppuna! Moi!" kun tyyppi häipyy bussista omalla pysäkillään ja iskee silmää heittäen varusmieslaukkunsa olalleen ja painaen sinisen baretin päähänsä.

Sitä puristaa käsissään oman baretin jännityksestä sellaiseen kuntoon, ettei barettia saa koko loppu intin aikana enää mallikelpoiseksi. Tuo tunne tekee elämän muista haaveista toisarvoisia. Ennen kuin ehtii edes kissaa sanoa, huomaa haaveilevansa yhteisestä elämästä, kodista, autosta, lapsista. Järjettömintä kaiketi on juuri vauvakuume, joka nostaa tuon rakkauden tunteen myötä päänsä aivan uusille tasoille. Vielä järjettömämpää on puhua niistä lapsista, yhteisistä lapsista, taukoamatta. 

Niin. Ensikatseesta ole vielä kymmentä vuottakaan, mutta paljon on ehtinyt sen myötä tapahtumaan. Ja edelleen olen onnellinen että näin on käynyt. Että olemme olleet ehkä jopa hieman hulluja tehdessämme lapset, vaikkei yhteistä taivalta ollut vielä pitkästi takana. Ja vaikka se oma taivalkin oli vielä kesken. Mutta eipä se taival koskaan valmiiksi tulekaan. Elämä menee ohi, jos asioita tekee vasta sitten kun on valmista.

Kaipaisin silti kaikille nuorille, nuorille aikuisille yhteisiä oppitunteja perheellisyydestä, lapsista ja parisuhteesta. Sosialismia, holhoamista, sanoo osa. Ehkä. Mutta harva meistä oppii lukemaan ja laskemaankaan ilman koulua ja opettamista, ei lastenkasvatus ja parisuhdetaidot poikkea siitä millään tavalla. Niihin liittyy paljon sellaista, josta olisi hyvä puhua ennakkoon eikä uskotella ihmisille sen olevan läpihuutojuttu. Toki voi oppia lukemaan ja elämään hyvässä parisuhteessa ilman opettamistakin, mutta ei oppi haittaa tee heillekään.

Olisi hyvä puhua ja ymmärtää asioita etukäteen. Jo ennen sitä kahta ensimmäistä viivaa tikussa. Neuvot sen jälkeen menevät enemmän ja vähemmän ohi korvien.

Jos edes yhden pakollisen kurssin aiheesta saisi yläasteelle ja lukioon, sisällyttäisin sinne ehdottomasti elokuvan "Un heureux événement" - Pieniin päin. (On katsottavissa myös Areenassa tällä hetkellä.)

"Mainio ranskalaiskomedia miehestä ja naisesta - ja odotuksen sekä pienen vauvan siihen tuomasta muutoksesta. Elokuva seuraa parin taivalta ensitapaamisesta treffailun läpi synnytyssairaalaan ja yhteiseen kotiin, missä uusi tulokas muuttaa lemmenpesän yhdeksi koettelemusten taistelutantereeksi. 

Elävästi sykähtelevä draama tutkii aihettaan varsin tarkkakatseisesti ja löytää sekä paljon hauskaa että paljon kipeää aiheestaan - aivan kuten oikeaankin elämään kuuluu. Loppua kohden komedia antaa sijaa entistä synkemmille lijoille, mutta tarinan kaari on perusteltu ja kokonaisuutena myös yllättävän tasapainoinen. Elokuva tarjoilee ilahduttavasti jotakin muuta kuin sitä perushollywoodia, mutta kuitenkin valtavirtaelokuvan sliipatuin tuotantoarvoin toteutettuna.  

Erinomainen kuva ja ääni. Komeasti kuvattu ja maukkaasti sommiteltu kuva on myös formaatin puitteissa teknisesti moitteeton. Rauhallinen, mutta elävä ääniraita. Ekstraton."

Ja kun elokuva analysoitaisiin, keskustelaisiin yhdessä auki, syntyisi ehkä ne ajatukset joita kukin voi itse työstää eteen päin. On helppo syyttää omasta ja parisuhteen huonosta voinnista toista puoliskoa, vauvaa, toisen töitä, imetystä, oman ajan puuttumista tai kännäämisen vastuuttomuutta, vieressä nukkumista - tai vauvan vieressä nukuttamattomuutta. Loppupeleissä kyse on kumminkin kommunikoinnista, vuorovaikutuksesta, puhumisesta ja kokemusten jakamisesta, elämän muuttumisesta kokonaan.

En tarkoita että lapset ja perhe-elämä olisivat jotain kamalaa tai ettei ihmisten pitäisi ikinä perustaa perhettä. Ei, en. Tarkoitan, että jos oppisimme keskustelemaan ja ymmärtäisimme paremmin mitä yhdessä ja erikseen mahdollisesti tulee käymään läpi vauvan saatuaan, ehkä niin moni ei olisi onneton? Ehkä ei olisi niin paljon eroja?

Eilisessä Kodinkuvalehdessä myös Sanna ja Jari Mönkkönen pohtivat parisuhdetta ja onnea todeten että heillä tavallinen arki olisi unelma. "Moni elää sitä arkea, mutta ei huomaa, että siinä se onni jo on."

"Parisuhde. Miksi jostakin lähtökohtaisesti niin ihanasta syntyy taistelukenttä, jossa epäoikeudenmukaisuus, marttyyrius ja pahan olon purkaminen nousevat pintaan? Oma huono olo, väsymys ja turhautuminen purkautuvat syytöksinä lähimpiä kohtaan. Toisen käytös ja toiminta tuntuvat ajavan nalkuttamaan, valittamaan, riitelemään tai vaihtoehtoisesti vetäytymään kauemmas pois, omaan kuoreensa. 

Ensimmäinen iso oivallus voisi olla meissä. 

Parisuhde on me. On sinä ja minä, mutta yhdessä olemme me. Samalla puolella, yhdessä taistelemassa vaikeuksia vastaan. Rakentamassa yhdessä elämää. 

Nykyaikana korostetaan individualismia; itseään pitää kuunnella. Mutta mitä sillä oikeasti tarkoitetaan? Minuudesta löytyy monta puolta. On järki, tunteet ja sitten se syvä totuus itsestä. 

Tunteet ovat usein mielihaluja, jotka vain voimistuvat, kun niiden antaa määrätä. Hetkellisiä haluja ja tarpeita. Minulle kaikki, nyt ja heti! 

Järki voi yrittää ratkoa asioita, mutta on meistä fiksuimmillakin rajallinen. Itseään kuunnellessa täytyy mennä syvemmälle. Omiin arvoihin, intuitioon, syvälle sisimpään, jossa ovat rauha, rakkaus ja onni – ja halu olla me. 

Lapsiperheet käyvät läpi myllyn. Kun lapset ovat pieniä, väsymys voi olla tolkuton ja arjen kiristyminen on luonnollinen reaktio. Kun koko ajan venyy joka suuntaan äärimmilleen, on purettava johonkin. Tarvitaan ikiomia hetkiä, jolloin saa lepoa ja voi vain olla, hengähtää hetken.

"Lisäksi tarvitaan päivittäisiä hetkiä, jolloin kerätään voimia yhdessä."

Niin rakkaus. Tunne, joka tekee alussa  järkeilystä järjetöntä. Tunne, joka taas täytyy kaivaa esiin nimenomaan järkeilemällä. Olemaan onnellinen. Kun aamuyöstä pienet varpaat tallustavat sängyn viereen ja ääni kuiskaa "saanko tulla viereen". Kun ruokapöydässä yksi illistää ja kaikki repeävät nauruun. Ne pienet pörröiset kiharat, jotka hulmuavat tuulessa ja joiden välistä näkyy tuikkiva katse. Samanlainen katse, joka aikanaan sai haluamaan nuo yhteiset pienet-suuret rakkaudet. 

Ja kun toisen kääntäessä pään, tuntee sen saman tunteen jonka pelkäsi hukkuvan ruuhkavuosiin. Se saattaa edelleen olla se täysin idiootti kommentti, joka saa haluamaan samaa idiotismia. Kuten nyt niitä yhteisiä lapsia, vaikka lapsiluku on lyöty lukkoon. Kun se joskus läpällä heitetty heitto "Sun vuoro vahtia meidän lapsia!" onkin nykyisin täyttä totta ja täyttä elämää. Lause, jonka huikkaan ovelta töihin lähtiessä toisen iskiessä silmää ja heittäen vuorostaan pyykit olalleen ja painaen lasten kesähatun päähänsä - hymyillen, rakastaen. Ja minä puristan kädessäni roskapussin niin myttyyn onnesta etteivät energiajätelaitoksellakaan pysty parempaan.

// Elina